Blogi

Lilin kuulumisia

”Moimoi, Lili täällä!” – se on minun lempilausahdus. Ja ai niin, minä olenkin jo kaksi vuotta! Vasta äsken olin ihan pieni käärö ja nyt jo kaksi.

Ajattelin kertoa teille hieman kuulumisiani, ja niitähän riittää. Olin vähän reilun vuoden ikäinen, kun aloin kävelemään. Siitä lähtien olenkin edennyt oikeastaan juoksemalla. Minulla on kova kiire joka paikkaan, niin en oikein ehdi kävelemään. Elokuussa aloitin perhepäivähoidossa – se on ihan huippujuttu, vaikka alkuun minun äiti ja isi sitä jännittivätkin. Siellä olen oppinut tosi paljon uusia taitoja, koska muut kaverit hoidossa ovat 3-vuotiaita. Syöminenhän minulla oli kaikkein haastavinta pienempänä, en oikein halunnut syödä ja kaikki oksetti minua helposti. Hoidossa sekin asia loksahti kohdilleen ja nyt tykkään syömisestä! Koska olen niin pienenä syntynyt, niin minun kasvamista kontrolloidaan aika tiiviisti. Se on tosi hyvä juttu, mutta hetkittäin se käy raskaaksi.

Vaikka olen pienempi kuin muut, en ole siitä moksiskaan. Se ei ole hidastanut minua pätkääkään!  Mutta lääkärit tietenkin haluavat sitä seurata, koska minunlaisiani tapauksia ei kovin monia olekaan. Se, mikä minusta on kurjinta, on joidenkin vieraiden ihmisten suhtautuminen minuun. Olen kuullut, kun monet voivottelevat kovaankin ääneen, kuinka olen pieni ja miten kamalaa se on. Mutta minäpä kerron nyt kaikille: ei se ole yhtään kamalaa. Minä olen tämänkokoinen ja pärjään oikein hienosti. Kaikkien ei tarvitse olla samankokoisia, myös keijukaisia tarvitaan. Ja se minä olen: keijukainen – minun äiti ja isikin ovat sanoneet niin.

Tämän kasvun vuoksi keskoskontrollit jatkuvat minulla pidempään kuin normaalisti. Käynnit ovat onneksi harventuneet puolivuosittaisiksi, ne kun ovat minulle aika raskaita reissuja. Paikalla on aina lääkäri, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti, sekä vielä kirurgikin minua käy aina katsomassa kädessäni olevan mansikkaluomen vuoksi. Ja tietenkin ennen päivää on oltava labrareissu tehtynä. Näin pienellä menee pää pyörälle jo pelkästä ihmispaljoudesta.

Seurannat ovat tärkeä juttu, mutta joskus tuntui – varsinkin silloin alussa – että olen suurennuslasin alla ja jotain poikkeavaa minusta pitäisi löytyä, koska alkuni oli niin erityinen.  Mutta minulla on mennyt kaikki oikein hienosti, kehityn ihan aikataulussa ja elän aivan tavallista arkea. Tykkään kiipeillä, rymytä, tanssia ja laulaa, lukea kirjoja, hoitaa nukkevauvoja ja käydä uimassa.

Olen kuulemma melko energinen pakkaus, ja kieltämättä minulla on paljon puuhaa koko ajan käynnissä. Ja tykkään myös höpöttää; minulla on paljon juttuja ja osaan jo kertoilla niitä lauseinakin.

Minulle on kerrottu, että olen aurinkoinen ja iloinen tyttö, mutta miksipä en olisi.  Minusta on aamulla mukava aloittaa uusi päivä huutamalla: ”aamuuuuu – on uusi päivä!!!”. Mutta toki minä välillä vähän uhmailenkin, ja joskus minuakin ottaa pattiin – sen kyllä huomaavat kaikki.

On mahtavaa, kuinka elämä on asettunut uomiinsa, edes bpd-diagnoosi ei ole vaivannut mitenkään. Muutaman kerran olen ollut kipeänä, flunssassa ja räkätaudissa, mutta ne ovat menneet helposti ohi.

Ai niin, ne minun 2-vuotismitat ovat 74 cm/7,4 kg! Kun lähtötilanteessa painoa oli lämpöpussin ja hengitystuen kanssa 430 g ja pituutta 25 cm, niin minähän olen kasvanut tosi hienosti!

Kaikki hyvin siis täälläpäin. Terkkuja ja mukavaa kevättä!

T. Lili

 

Tämä kirjoitus on jatkoa viime kesänä julkaistulle tarinalle "Pienen pieni keijukainen - Lili 430g"

Jaa postaus: